• 

• 

MUMMON SAKSET

Teksti ja kuvat Taina Saarinen

Sakset ovat arjen tärkeimpiä esineitä. Sakset pakattiin monen karjalaisen laukkuun kodista lähtiessä ja vahinko oli suuri jos ne unohtuivat.

Miten se menikään.. mukaan otetaan minkä jaksaa omin käsin kantaa ja neljän päivän muona. Mitä saa kannettua neljän pienen lapsen kanssa matkaava äiti? Ei kovin paljon.

Isänäitini Anna Saara Peltonen (1894–1965) pakkasi vuoden 1939 lokakuun puolenvälin vaiheilla, evakuoinnin alkaessa, mukaansa arjen perustarvikkeita. Teenlaittotarpeet ja teetä, ruokailuvälineet, ruokaa ja vaatetta. Ja ompelutarvikkeet, neula, lankaa ja sakset.

Ne sakset olivat tummat hiiliterässakset, kapeat ja sirot. Sormenreiät samankokoiset, ei ollut tuolloin vielä ergonomisia muotoiluja. Terät oli kiinnitetty ruuvilla kuten nykyisin vain parhaissa: ne voi irrottaa terottamista varten. Terään on lyöty stanssilla sana ”FISKARS”.

Mummo leikkaa

Vanhimmat löydetyt saksien kaltaiset työvälineet ovat lähes 4000 vuoden takaa Egyptistä. Yhdestä metallikappaleesta taotut leikkaimet lienevät lähteneet ideasta liittää toisiinsa kaksi veistä. Ne näyttävät keritsimiltä.

Jos oli lammas, oli keritsimet, ja ne olivat usein lähisepän takomat. Tottuneissa käsissä keritsimet olivat käytännölliset muussakin kuin lampaan villan leikkuussa. Matonkuteiden leikkuussa ne olivat jopa saksia paremmat. Mummoni käytteli keritsimiä näppärästi kuin saksia. Hän iti niitä parempina, koska saksia käyttäessä peukalo väsyi ja kipeytyi.

Ihailin mummon taitoja. Joskus pyysin häntä leikkaamaan jotain vain siksi, että sain katsella kankaan muuttumista tasalevyiseksi nauhaksi. Nauha soljui mummon esiliinan päältä, polvien yli kohti lattiaa kuin elävä olento. Kangasnauhan synty oli rauhoittavaa ja kaunista katseltavaa. Minä kerin nauhan.

Mummoa huvitti ihailuni. Kerran hän otti ja leikkasi keritsimillä kyntensä – ja vieläpä minunkin. Se oli jännittävää, mutta sen hän teki hyvin hyvin varovaisesti.

Yritin itsekin kovasti käytellä keritsimiä, mutta neli-viisivuotiaan yhden käden voimat eivät riittäneet, terät eivät liikahtaneetkaan. Kahdella kädellä puristamalla sain ne haukkaamaan ilmaa. Silloin kuului tuttu sileä, metallinen, viikatemainen kohahtava ääni.

Sadan vuoden malli

Mummoni sakset on ostettu Metsäpirtissä, Saaroisten osuuskaupasta. Mutta milloin ne on valmistettu?

Fiskarsin ruukki on valmistanut veitsiä, haarukoita, puukkoja ja saksia vuodesta 1832. Koska hienotakeiden valmistamisessa tarvittiin uudenlaista ammattitaitoa, alan ammattilaisia palkattiin Englannista ja Ruotsista. Englanti oli ensimmäiseen maailmansotaan asti johtava teolllisuusmaa, ja siellä saksien teollinen valmistus alkoi jo 1760-luvulla.

Fiskarsin museonjohtaja Emi Ingo kertoo, että tehtaan vanhin tuoteluettelo, jossa mummoni saksia esiintyy, on 1880-luvulta. Ne ovat ”naistensaksiksi” nimetty malli. Hieman pidempiteräisinä samat sakset ovat ”palttinasakset ”.

– Sitä mallia päivitettiin vasta 1950-luvulle tultaessa hieman, Ingo sanoo.

– 1930-luvulla alettiin valmistaa aterimia ruostumattomasta teräksestä. Silloin leiman yhteydessä on R-kirjain, mutta saksiin ei kirjainta lyöty.

Mikäli mummoni on hankkinut sakset itse ja uutena kaupasta, ne lienee valmistettu 1920–30-luvulla. Sen tarkempaa ikää ei niille voi löytää, eikä ehkä ole tarpeenkaan.

Laatu painoi alusta alkaen

Kuopiolaissyntyinen lääkäri Armas Ruotsalainen kirjoittaa vauvan kynsien leikkuusta opaskirjansa Pikkulapsi ja sen hoito vuoden 1921 painoksessa, että ”niitä ei saa hampailla pureksia lyhyiksi, vaan ne on leikattava saksilla”. Oliko joka kodissa jo sakset vai oliko lääkärin oletus tietämättömyyttä tai ohjausta ostaa sakset?

Suomen käsityön museon amanuenssi Sari Jantunen arvelee saksien olleen Suomessa 1920–30-luvulla jo varsin yleisiä kodin tarvikkeita.

– Riippuu varmaan siitä, millaisista saksista puhutaan: kynttiläsakset, kerintäsakset, vaatturinsakset, sokerisakset. Meillä vanhin kokoelmissa on napinläpisakset 1800- ja 1900-lukujen taitteesta.

Vähemmän varakkaissa taloissa oli kyläseppien takomia saksia. On huomattava, että keritsimien taonta vaati saksia suurempaa tarkkuutta, koska terien oli sovittava toisiinsa just eikä melkein. Saksien teräväliä voi säätää ruuvilla.

Fiskarsin saksien laatu osoittautui hyväksi. Laatua arvostettiin, ja myynti oli hyvä, vaikka Fiskarsit olivat puolet kalliimpia kuin saksalaiset Solingenit, mikä käy ilmi Stockmannin vuoden 1915 tuotekuvastosta.

En ole onnistunut löytämään mummon saksien hintatietoa.

Ennen Fiskarsia kaikki sakset olivat tuontitavaraa. Kallisarvoisten kankaiden leikkaamiseen tarkoitetut terävät ja muodikkaasti muotoillut sakset olivat 1700-luvun lopun säätyläisnaisten uutuus ja ylellisyyttä, ja niiden elegantti käyttely vaati suurta harjaantumista. Sakset tilattiin mielellään kaukaa ja vaivaa nähden, jos ne vain tiedettiin hyvänlaatuisiksi.

Tarpeellisuusrajalla

Kouluhallituksen käsityökomitea esitti vuonna 1912 kouluihin hankittavaksi ”lisää ompelukoneita ja jokaista oppilasta kohden sakset ja kahdet sukkapuikot”. 1900-luvun alussa kansakoulujen työvälineja kalustoluetteloissa ei ollut enää rukkeja ja karstoja, mistä voi päätellä, että teollisesti tuotettuja kankaita ja neulelankoja oli saatavilla. Kunnat ja koulupiirit eivät kuitenkaan olleet kaikki yhtäläisissä varoissa. Kaikissa kodeissakaan ei ollut saksia.

Maalaislapsen ja kansakoulun kohtaaminen johti usein lapsen osattomuuden tunteeseen. Alavudella Pohjanmaalla vaati opettaja 1930-luvulla lapsia tuomaan kouluun sakset. Niitä ei maalaiskodeissa ollut, vaan kotoa löytyivät usein vain keritsimet. Jos elettiin lähes luontoistaloudessa kuten suuri osa maaseudun väestöstä eli, voitiin jokapäiväiset tarpeet kohtuullisesti tyydyttää, mutta käteistä rahaa kauppatavaroihin oli niukasti. Sitä ei etelästä tullut opettaja osannut odottaa.

Kannas oli tosin tässä hieman eri tilanteessa. Vilkas Pietarin-kauppa merkitsi Kannaksen siirtymistä rahatalouteen paljon ennen muuta maata. Siksi ostotavaraan oli mahdollisuus ja hankintakynnys oli Pietarin yltäkylläisen tarjonnan vuoksi mahdollisesti matalampi.

Mietin olisiko mummoni saanut sakset koulua varten. Ei, hän oli Kouluhallituksen varustusohjeistuksen aikaan vuonna 1912 jo 18-vuotias, ja koulunsa käynyt.

Sakset kriisissä ja kaikessa rauhassa

Sota demokratisoi puutetta. Pitkittynyt jatkosota toi Suomeen elintarvike- ja tavarapulan 1940-luvulla. Vaikka pula ei kohdellut ihmisiä tasa-arvoisesti, kaikki sen läheisyyden kokivat, kun vuonna 1939 alkoi yli neljätoista vuotta kestänyt säännöstelyaika.

Kun Hopeapeili-lehti kirjoitti vuonna 1942: ”Neula ja sakset naisen aseiksi kotirintamalla”, oli pula pahin. Hopeapeilin lukijakunnan arkeen sakset siis kuuluivat. Käsityötaito ja välineet olivat arvossaan, kun kodeissa ommeltiin vaatetta myös lähetettäväksi sotilaille.

Rintamalla lääkintämiesten ensiapulaukussa oli sakset. Oli myös pinsetit sirujen poistamiseen, heftanauharullia, haavanpuhdistusainetta ja pumpulia. Kun lääkintämiehiä kuoli ja haavoittui, heidän mukanaan menetettiin usein lääkintävarusteet – arvokkaat, vaikka puutteelliset.

Sakset oli osuusliikkeen myyjäneitosillakin, ketjulla vyöhön kiinnitettynä ja siten näppärästi ja nopeasti saatavilla, kun sääntelyn aikana piti leikata elintarvikekortteja tehtyjen ostosten mukaisesti.

Jos kenellä ei saksia ollut, niitä oli pulan aikana vaikeaa saada. Kun oli pula jatkui, oli kyläseppien takomilla saksilla hyvä menekki sodan jälkeen. Sakset olivat sepälle hyvä tuote. Hyvä seppä pystyi takomaan parikymmentä paria saksia päivässä.

Mutta minun mummoni leikkasi keväällä 1965 kauniilla, hoikilla Fiskars-saksillaan minulle pieniä kissanpoikien kuvia Kiss-Kiss-karamellipapereista. Talletin ne pikkuruiseen vaaleansiniseen muoviseen rahakukkarooni, jonka kyljessä oli orvokkeja. Samoilla saksilla opettelin itsekin saksien käyttöä. Kun mummo kuoli, leikkasin ja leikkasin. Myös kangasta, nauhaksi.

Lähteet:

Manninen, Neuvonen & Tarkiainen: Lääkintämiehet rintamalla. Lääkintähuolto Suomen sodissa vuosina 1939–1945. (2017)

Oittinen & Mäkelä: Pyykinpesukurssilta kenttäpesulaan. Naisten töitä rauhan ja sodan aikana. Teoksessa Kotomaan koko kuva – kirjoituksia elokuvasta ja 1930-luvun sosiaalihistoriasta. Toim. Elina Katainen (1993)

Tuomaala: Työtätekevistä käsistä puhtaiksi ja kirjoittaviksi. Suomalaisen oppivelvollisuuskoulun ja maalaislasten kohtaaminen 1921–1939. (2007)