• 

• 

• 

”TULE KUOHVIL”
KOHVIHETKI OLI ENNEN VANHAAN TYÖN TAKANA

Teksti Taina Saarinen
Kuvat Taina Saarinen, Kirsi Kiuru ja SA-kuva

Karjalaiset ovat olleet saijun juojia, mutta 1800-luvun lopulla sen rinnalle nousi suuren innostuksen saattelemana kahvi.

Valtavat reput selässään maaseutua kiertelevät inkeriläiset laukkukauppiaat olivat Kannaksella odotettuja tulijoita. Kun kylillä kiiri mainoslause, vaikkapa ”Saippuata, kohvii, sikurii, sokurii, kohvikuppii, kivivattii, pitskoi, renikoi, orehkii, rinkelii!”, tiedettiin odottaa runsasta valikoimaa. Laukkukauppiaat olivat suosittuja, koska heillä oli kertoa kuulumisia naapurikyliltä ja kauempaakin, mutta tärkeää olivat heidän tuotteensakin – heiltä ostettiin usein juuri kahvia ja kahvikuppeja.

Vuonna 1859 saatiin tsaarilta laillinen lupa perustaa kauppapuoteja myös maaseudulle. Siellä myytiin kahvipapuja. Jos rahoja ei ollut, ostokset saattoi edelleen vaihtaa voihin tai hyvään villaan, kun kotitaloudessa oli lehmä ja lammas. Kahvia saatiin Suomeen ensi kerran 1720-luvulla ja ensimmäinen kahvila aloitti toimintansa Turussa vuonna 1773. Viipurissa kahviloita edelsivät Pyöreän tornin kupeeseen kojunsa vuonna 1874 saaneet kahvimatamit, jotka kaupustelivat mm. kahvikupillisia, rinkeliä ja leipää.

Kannakselle kahvi saapui kahdesta suunnasta, Viipurista ja Pietarista. Viipuri oli Itä-Suomen kaupan keskus. Sieltä oli suorat yhteydet muualle Eurooppaan. Kaupungin saksalaislähtöinen porvaristo sai kahvilat ja muut uudet vaikutteet Keski-Euroopan vilkkaista kauppakeskuksista.

Pietarin kaupungin kasvaminen metropoliksi vaikutti Kannaksella monin tavoin. Rajapitäjistä kuljettiin Pietariin sekä myymässä että ostoksilla. Sieltä voitiin ostaa arjen ylellisyyttä: riisiä, seltii (suolaa) ja saijuu, ja kahvia, mutta teekulttuuri oli Venäjällä niin lujasti vakiintunutta, että kahvi ei varsinaisesti saanut siellä suunsijaa. Tuonti loppui kuin seinään, kun Venäjästä tuli Neuvostoliitto ja Pietarista Leningrad ja raja sulkeutui.

Saijuu ja kohvii

Kun kahvin makuun oli päästy, siitä tuli nopeasti kaivattu herkku. Suomen kansan vanhat runot -kokoelmassa on Metsäpirtistä vuonna 1848 tallennettu runonesitys ja siinä viittaus mieltymyksiin, eikä kovin mietoon kahvihampaan kolotukseen viitatakaan:

-” – Tuo ei o villi viinan päälle, tuo on kotka kohvin juoja – -”.

Kahvin hankinta ei ollut tullien ja rajoitusten takia totisesti helppoa. Oli vain loogista, että sitä myös salakuljetettiin, lännessä Ruotsista ja Kannaksella Pietarista. Kannakselaismurteiden ainoa kahvi-sanan muoto ´kohvi´ kertoo, että Pietarin-vaikutteet olivat voimakkaammat (ven. ´kofe´). Länsi-Suomessa sanan variaatiot tulevat ruotsin ´kaffe´-sanasta.

Teenjuonti oli Karjalassa yleistä, mutta vain Pietarin-kaupan vaikutuspiirissä, Kaakkois-Suomessa ja muualla Laatokan alueella. Metsäpirtissä vuonna 1925 syntynyt perinnekeruun vastaaja on kertonut, että kaikkein köyhimmissä taloissa kohvi ei ennen sotia kuulunut jokapäiväiseen arkeen. Teetä sen sijaan tarjoiltiin aina jokaiselle kävijälle ja niin paljon kuin vain maistui.

”Isälläni oli tapana sanoa vieraalle karjalaiseen tapaan ”Tule pöytää iltavaril”” (vari = lämmin juoma).

Kohvi tuodaan tarjolle

Pietarin-ostoslistalla oli myös herkullisia rinkeleitä ja pehmeää valkoista vehnästä, jotka maistuivat hyvältä saijjun ja kohvin kanssa. Vehnäsen tarjoaminen yleistyi Karjalassa nopeasti, paljon nopeammin kuin Länsi-Suomessa, eikä siinä kitsasteltu.

Metsäpirtissä syntynyt Veikko Saarinen (s. 1930) kertoo äitinsä Anna Saara Peltosen (1894–1965) vispanneen pistäytyjän tullessa nopeasti valmistuvan munakakun, so. sokerikakun. Jos uuni oli kuuma, kakku valmistui yhtä nopeasti kuin kahvi. Tarjolla saattoi lisäksi olla vehnästä tai piirakoita, joulun tienoilla piparkakkujakin. Ja lapsetkin saivat!

Kahvi tavoitti koulun käsityötkin. ”Peltoslaisten” Toini Lemmetin ja Anja Lemmetin äiti Aino Lemmetti (o.s. Pajari, 1913–1998) pakkasi Metsäpirtin Tapparista evakkoon lähtiessä mukaan liinan, johon on kirjottu elämäniloinen teksti ”Kahvipisara se paras on”. Äiti teki liinan Saaroisten kansakoulussa 1920-luvulla.

Kirjonta olikin erittäin suosittua juuri 1920-luvulla. Tuolloin haluttiin kaunistaa kotia ja sievät esineet ovat aina olleet arvossaan kansan parissa. Pajarin Ainon opettaja kansakoulussa on hyvinkin ollut nuori, ehkä vastavalmistunut, tai ainakin innostunut ajan uutuuksista. Kepeä teksti ja ylellisyystuotteeseen, kahviin, viittaaminen vihjaa ehkä nuoruudesta ja ainakin opettajan iloisesta mielestä.

Käytännön taitojen ohella koulun tavoitteena oli luoda koteihin kauneutta ja kehittää lasten esteettistä silmää.

– Liian reuna on kuin koneella tikattu, ihastelee Toini Lemmetti.

– Tarkka käsitöiden tekijä äiti oli myöhemminkin. Mutta tuolloinhan hän oli alakoululainen!

– Muuta tästä ei oikein tiedetä, Anja Lemmetti sanoo.

Soikea muoto ja teksti paljastavat, että kahvipisaraliina on nimenomaan tarjotinliina. Lappeenrannan museon amanuenssi Reija Eeva kertoo, että valkoiselle puuvillalle kirjottu liina on malliltaan ja kirjonnan tekniikaltaan melko tyypillinen aikansa käsityö, myös koulutyönä. Liinassa on selvästi harjoiteltu kirjonnan lisäksi liinan muotoon ompelemista.

– Usein kirjottavan kankaan pohja oli valkoinen ja kirjonta tehty punaisella langalla. Toki muitakin värejä on voinut olla.

Usein nuo kirjotut aiheet sisältävät uskonnollisen tai vaikkapa työmoraalia kohottavan sanoman. ”Kahvipisara se paras on” liittyy hyvinvoinnin terveyteen, hyvän mielen hetkiin, jotka kahvi kruunaa.

– Juuri tuo kepeys hauskuuttaa tässä, Reija Eeva sanoo.

• 

Kohvikupposen valmistus

Ensimmäisen, kuparisen kahvipannun (”kohvikannu”) tiedetään ostetun Metsäpirttiin vuonna 1854.

Mutta ennen kuin kahvinporoja oli laittaa pannuun, ne piti valmistaa käyttökuntoon.

Ensin raakakahvin pavut paahdettiin itse – rännälissä. Rännäl on peltinen, varrellinen laatikko tai paistinpannun tapainen pyöreä, kannellinen astia. Pyöreässä on keskellä veivi, jolla papuja sekoitettiin. Laatikkomaista liikuteltiin edestakaisin. Kaunista kiiltoa ja väriä saatiin lisäämällä sekaan nokare voita. Oli makuasia pitikö tummasta vai vaaleasta paahdosta, mutta tarkka oli oltava. Pavut palavat herkästi ja kallisarvoinen herkku meni sillä pilalle. Kaupasta alkoi saada valmiiksi paahdettua kahvia 1920-luvulla, mutta sen laatuun suhtauduttin epäillen.

Kahvi oli tuoretavaraa. Raakakahvi säilyy hyvin, mutta paahdettu härskiintyy nopeasti. Tiiviiseen purkkiin paahdettiin papuja viikon varalle, mutta jauhettiin kerrallaan vain tarvittava määrä.

Paahdetut pavut sujautettiin kahvimyllyyn. Mylly oli usein puuta tai metallia, mutta posliinisiakin oli.

Myllystä sai hyvän otteen pitämällä sitä tiukasti polvien välissä. Kartioterän kammen pyörittäminen vaati sen verran voimaa, ettei lapsi sitä jaksanut, mutta ei lasten käsiin myllyä annettukaan. Tosin omakohtaisesti muistan, että kun sen sai käsiinsä, papuja haukkaavaan kitaan oli hauskaa pistää paperia, kukkia tai leivänpaloja. Kahvimyllyn omistaja ja käyttäjä rypisti siinä kohtaa hyvin tiukasti kulmiaan.

Veivatessa myllyn pieneen laatikkoon kertyi ihanan tuoksuista kahvijauhetta. Jauhe kaadettiin kahvipannuun, jossa oli kiehuvan kuumaa vettä ja hetken kuluttua oli valmiina ihana kahvi. Ja kun kohvi nautittiin, otettiin suuhun sokerpala, sokersaksilla topasta leikattu, ja kahvi juotiin sen läpi. Kova sokeri ei sulanut nopeasti, makeaa riitti koko kupilliseksi.

Mylly oli 1900-luvun puoliväliin asti kodin tärkeä tarve-esine, vähän ylellisyyttäkin, ja sellainen usein saatiin häälahjaksi. Sitä ennen käytettiin mm. pientä huhmaretta.

Kahvimylly oli niin arvokas tarve-esine, että Helena Kiuru (s. 1890) pakkasi Metsäpirtin Koukunniemestä evakkoon lähtiessään sen mukaansa. Muu tavara oli tarpeellisia käyttöesineitä: peili, silitysrauta, parranajovälineet, rukki, keritsimet. Kahvia juotiin Kiurun talossa paljon, kyläyhteisö oli kiinteä ja suku paljon tekemisissä keskenään.

– Isoäitini muutti leskenä Mynämäelle 29.9.1949 ja sieltä edelleen Raisioon, kertoo Helenan pojantytär Kirsi Kiuru. Raisiossa Helena asui poikansa, Kirsin sedän Soini Kiurun (s. 1929) kanssa. Kahvimylly oli koko elämän ajan mukana matkassa.

– He jatkoivat kahvimyllyn käyttöä, jauhoivat pavut aina itse tällä myllyllä.

Eräs yhdeksänvuotias poika kaivoi Saaroisissa kotipihan suuren kiven alle syvälle ulottuvan kuopan, jonne kätki omat lelunsa ja äitinsä kahvimyllyn. Poikaa säälitti, kun vasta hankittu hieno mylly ei mahtunut äidin pakkauksiin mukaan. He ottivat kirjaimellisesti mitä käsissä jaksoivat kantaa, oli siis tehtävä tiukkoja rajauksia.

Poika oli varma, että tulee tärkeät tavarat jonkin ajan kuluttua hakemaan. Sekin oli varmaa, että tuvassa ne eivät ehjinä säilyisi, koska sota teki tuloaan, sen poika tiesi, ja sen, ketkä olivat tulossa.

Kun poika sitten palasi 50 vuoden kuluttua, kahvimyllyä ei löytynyt, eikä kiveäkään, jonka alla sen piti olla. Ei edes taloa, mutta sentään piha, vielä umpeen kasvamaton.

• 

Jutut ja kahvi ovat samassa pöydässä

”– Älä sie veikkone ennää kuoaja, kyl mie uon jo suoant. – Seissemänne kupi pieäst vast aletaa laskemmaa!”

Kahvia ei siis säästelty. Jos sitä oli itselle, sitä tarjottiin tupaan tullelle. Länsi-Suomessa tarjottiin tasan kaksi kuppia vaikka olisi ollut mikä. Kannakselainen tapa oli tarjota ottajan määrän mukaan. Oli vieraan asia kertoa milloin riittää. Kun karjalaiset saapuivat maan länsiosiin, kummatkin havaitsivat tämän varsin olennaisen eron.

Kahvista nauttiminen sopi täydellisesti karjalaiseen mentaliteettiin. Karjalaiset viihtyivät kylässä käyden, seurustellen ja kuulumisia rupatellen, ja kaikenlainen seurallisuus ja ”hyvä sanominen”, hyvä tarinointi oli arvossaan. Vaikka runsaat tarjoilut tuntuivat länsisuomalaisten mielestä liiallisilta, on täysi tosi, että ne helpottivat tutustumista ja suhteiden luomista. Eikä varmaan haitannut, että sen kolmannenkin kahvikupillisen sai. Eikä vain kolmannen.

”Kuohvii suoap juuva jokkaine vatsa täyvelt”.

Lähteitä:

Karste-Liikkanen, Greta: Pietari-suuntaus kannakselaisessa elämänkentässä 1800-luvun loppupuolelta vuoteen 1918. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Kansatieteellinen arkisto 20. 1968

Käkisalmen Sanomat. Kansallisarkiston digiarkisto.

Saarinen, Tuija: Pannu kuumana. Suomalaisia kahvihetkiä. SKS 2011.

Sallinen-Gimpl, Pirkko: Karjalainen keittiö. – Teoksessa Suulla ja kielellä. Tulkintoja ruuasta. Toim. Knuuttila, Pöysä & Saarinen. SKS 2004

Silpala, Elsa: Tekstiili kodin kaunistaa. Hämeen ammattikorkeakoulun julkaisuja 2015.

Käkisalmen Sanomat kirjoittaa kahvista

19.7.1930, ohjeita hukkuneen elvyttämiseen:

Kahvin havaittiin kohentavan olemista kaikin tavoin. Kohta 6 on tekohengityksen antaminen ja kohta 7: ”Kun hukkunut osoittaa elonmerkkejä, annetaan hänelle jotakin sydämentoimintaa kiihoittavaa lääkettä, esimerkiksi mustaa voimakasta kahvia.”

23.3.1935, Pauligin kahvimainos:

Arkikahviksi Huomio, ¼ kg 11 mk, Juhlasekoitus vieraskahviksi ¼ kg 12 mk ja Presidentin sekoitus 13,50 mk.

27.7.1935, taloussivuilta:

”Kahvista on auttamattomasti tullut kansamme lempijuoma ja hyväähän se kahvikulta onkin, mutta sillä on vain se paha vika, että se vie aivan hirvittäviltä tuntuvat määrät tiukan työn takana olevia ansioitamme ulkomaalaisten taskuihin. Huomautimme suunnilleen kuukauden päivät takaperin siitä, että vuoden viiden ensimmäisen kuukauden aikana oli Suomeen tuotu yli kaksi kiloa kahvia jokaista asukasta kohti lapset ja imeväiset mukaan luettuina.”

Tammikuu 1939, liiallisesta kahvinjuonnista:

Lehden kolumnistin havainnon mukaan on tullut tavaksi opettaa pikkulapset kohta rintamaidosta luopumisen jälkeen kahvin makuun. Se ei ole hyvästä, hän toteaa.

”Tuommoiselta lapselta sitten katoaa ruokahalu, eikä hän alle 10-vuotiaana jätä enää koskaan väliin mahdollisuutta kahvia juoda eikä vaihda sitä maitoon, ei makeisiin eikä mihinkään.” Tuosta tulisi heti luopua. ”Jos ei terveyttä vanhempi väki ajattele, niin tehkäämme se ainakin säästäväsiyyden nimessä!”.