• 

• 

TUTTU PÖYTÄLIINA TEKEE VIERAISTA NURKISTA KODIN

Teksti Taina Saarinen
Kuvat Liisa Anttalainen ja Ilmi Pesonen

Pöytäliina luo kauneutta ja kodikkuutta. Liina näyttää myös haltuunoton: tässä asumme, tämä on kotimme ja näin sen kaunistamme. Pöytäliina ja muut kodin tekstiilit ovat piste i:n päällä tilassa, merkki, että tila on jonkun koti ja rakastettu tila.

Ensimmäisinä ruokapöytänsä pinnan suojasivat liinalla ylhäisö ja hovit 1300-luvulla. Liinat myös vaimensivat tuolloin ihmeellisen uutuuden, posliiniastioiden kilinää. Rasvaiset ruokaläikät toki uhkasivat kallista kangasta, mutta liina kertoi varakkuudesta. Siihenkin oli varaa, oli varaa ei-välttämättömään.

Pöytäliinat tulivat Suomessa joka kodin juhlapöytään runsaat 100 vuotta sitten. Useimmiten ne tehtiin itse. Tarvittavat kädentaidot opittiin kotona, mutta koulu ohjasi tekemisiä kotona silloin kuten nytkin.

Koulusta käytännön taitoja ja kaunoaistia

Käsityöt olivat kansakouluopetuksessa mukana alusta lähtien. Samalla lapsia opetettiin “säntillisyyteen, järjestykseen, puhtauteen, uskollisuuteen vähässä, säästäväisyyteen, tarkkuuteen, kärsivällisyyteen ja ahkeruuteen”.

Karjalaisille tyypillisiä käsityötapoja olivat tietyt kirjonnat, punapoiminta, revinnäisompeleet, neulakinnastekniikka, poppana eli nukeri ja nauhojen kutominen. Lisäksi karjalaiset tekivät yleisillä tekniikoilla kuten neuloivat puikoilla ja virkkasivat. Tätäkin edisti kansakoulu. Eivätkä karjalailsetkaan eläneet vain perinteitä säilyttävää museoelämää.

Vuoden 1925 Maalaiskansakoulujen opetussuunnitelmassa opetusohjelmassa oli paperi-, ompelu-, neuloma- ja virkkaustöitä, verkonkudontaa, niinen punontaa, palmikointia, pujottelemista ja savitöitä. Huomionarvoista on, että tavoitteena oli kehittää myös lasten ”kaunoaistia”.

Ensimmäisen ja toisen luokan käsitöiden tuli herättää lapsissa harrastusta käsityötä kohtaan ja tuottaa tekijälleen työn iloa. Niin ei kuitenkaan aina tapahtunut. Kangaskäsitöitä opetti alkuun kuka sattui ja ilman opetustaitoa, vaikkapa opettajan rouva. Usein työt olivat puuduttavan pitkäveteisiä ja liian vaikeitakin.

Muotia ja sellakkaa

Keski‑Aasiassa on virkattu tuhansia vuosia sitten, Euroopassa tekniikasta tuli muotia 1800-­luvulla. Suomessa erityisen suosittuja 1920- ja 30-luvulla olivat paksusta puuvillalangasta virkatut liinat. Lehtien ohjeet antoivat vinkkejä vaatteiden somistamiseen reunavirkkauksella, ja ohjeita sisustukseen ja kodin kaunistamiseen pienin liinoin.

Ellei puisia huonekaluja maalattu, ne käsiteltiin sellakalla. Sellakka valmistettiin ja valmistetaan Kaakkois-Aasian ja Intian itäosien metsissä elävän hyönteisen munakoteloittensa suojaksi erittämästä aineesta. Kellertävä tai punertava väri on kaunis, mutta sellakka ei kestä yhtään kosteutta. Liina oli erityisen tärkeä.

Pöytäliinojen lisäksi virkattiin pieniä pyöreitä tai kuusikulmaisia liinoja pesupöydälle, pesuvadin ja saippuan alle. Rautulainen koululainen Helvi Pietinen virkkasi kaksi neliskanttista liinaa suojaamaan kodin peilipiironkia, yhden kummallekin puolelle suurta peliä.

Käsityö kantaa symboleja

Helvi Pietisestä tuli Peltonen ja miniä Metsäpirtin Saaroisiin vuonna 1938. Kun Helvi (myöhemmin Kähärä, s. 1918 Rautu, k. 1976) lähti tyttärensä ja anoppinsa kanssa evakkoon lokakuussa 1939, hän pakkasi mukaan muitakin todennäköisimmin koulussa tehtyjä käsitöitä: pellavaisen mekon, kirjotut pikkuliinat ja pyyheliinatelineen peiton. Ja pöytä- ja pyyheliinat, joiden Helvin tytär Ilmi Pesonen arvelee olleen kapioita. Kapiot tarkoittavat morsiamen yhteisen talouteen valmistamia tekstiilejä. Niiden valmistamisessa auttoi koko perhe ja lähisuku. Tytöt alkoivat ompelemisen ja kankaiden kutomisen hyvinkin nuorena.

Helvi oli taitava käsistään.

– Hän virkkasi myöhemmin pitsejä lakanoihin ja pyöreitä pöytäliinoja. Opetti minutkin virkkaamaan, kutomaan ja ompelemaan vaatteita, Ilmi Pesonen sanoo.

Tiedossa ei ole mistä Helvi sai mallin piironginliinaansa. Ehkä opettaja oli saanut ohjeen opettajankoulutusseminaarissa tai löytänyt sen suositusta Omin käsin -lehdestä, Marttojen Emäntälehdestä tai Virkkaus- ja neuletyöt -lehdestä. Tai toisilta tytöiltä tai Marttojen kurssilta?

Elämä ei kohdellut Helviä lapsena lempeästi. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan vuoden ikäinen. Käsityöt olivat hyvinkin jo tyttönä henkireikä, hänen oma alueensa, johon sai uppoutua.

– Niihin hän saattoi varmaan ommella haaveitaan ja uneksia itsensä pois kovasta arjesta.

Pesonen toteaa, että omaisuutta, jonka saattoi ottaa kotoa mukaansa, oli vähän. Siksi näillä käsitöillä on ollut varmasti myös suuri symbolinen arvo. Evakossa, vieraissa nurkissa pöytäliinalla saattoi rakentaa perheelleen palan kotia.

• 

Toteutumattomia muistoja

Käsitöistä tuli monelle aarre, etenkin sitten myöhemmin. Kun Karjalaa evakuoitiin, mukaan pakattiin usein tarvetavaraa ja välttämättömintä, mutta moni otti myös jotain muistoksi. Liina ei vie tilaa eikä paina paljon, ja se on pieni pala kotia ja kodikkuutta.

Käsityöt kannattelevat muistoja konkreettisesti. Aino Anttalainen (s. 1929, Metsäpirtti, Saaroinen) muistelee, että hänelle päätynyt pyöreä pitsiliina on hänen äitinsä Maria Hyytiän (o.s. Peltonen, 1893) pellavalangasta neuloma. Hienostuneen liinan sai kihlalahjaksi Ainon sisar, perheen viidestä pellavapäisestä tyttärestä ainoa tummatukkainen, Helmi (1913–1934) 30-luvun alussa. Avioliittoon ei nuori Helmi ehtinyt, hän kuoli 21-vuotiaana.

Myös Anna Saara Peltonen (1894–1965) taitteli matkalaukkuunsa pitsiliinan. Kauniin, pyöreän, halkaisijaltaan metrisen pitsiliinan oli puuvillalangasta virkannut Viisjoella naapurissa asuva sukulaistyttö, Aino Peltonen (s. 1917). Anna Saara sai sen käsityötaiturilta 40-vuotislahjaksi. Hän valitsi sen muistoksi kodista.

Pitkä junamatka Raudusta Käkisalmeen ja sieltä Kurkijoen Elisenvaaran kautta Pieksämäelle oli takana. Anna Saara Peltonen majoittui neljine lapsineen maamiesseurantalolle kuten koko muukin junallinen evakuoituja. Aamulla lapset juoksentelivat katsomaan yösijan ympäristöä, Anna Saara lähti aamutoimille. Matkalaukkunsa hän jätti lukitsematta. Mitäpä sitä, eihän kotona ollut tapana lukita oviakaan. Kun oltiin poissa, ovelle aseteltiin nojalleen varsiluuta. Oliko kaikilla edes lukkoja ovissa?

Kun Anna Saara palasi, oli joku jo käynyt laukulla ja napannut liinan. Hän olisi kovistellut näpistelijän esille, mutta talo oli alkanut tyhjetä. Ihmiset siirtyivät paikallisten taloihin.

Ehkä sekin pitsiliina oli jonkun kodissa lämmin muisto kodista Karjalasta. Mille pöydälle sitten tulikaan levitetyksi.

• 

Lähteitä:

Jaatinen, Tanja: Karjalaisuus, karjalainen käsityöperinne ja kulttuuriperintöopetus. Itä-Suomen yliopisto 2012

Maalaiskansakoulun opetussuunnitelma, Komiteamietintö 1925.

Silpala, Elsa: Tekstiilit kodin kaunistaa. Hamk 2015

Turunen, Arja: Naistenlehdet Suomessa 1880-luvulta 1930-luvulle. Lehdessä Media & viestintä 37(2014).

Uno Cygnæuksen kirjoitukset. 1910